Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Minä asuin mieheni ja tyttäreni kanssa läpikulkuhuoneessa Neuvostokatu kuudessakymmenessä kahdeksassa. Samassa huoneistossa asui tämä entinen suuruus ja silloinen lutikka. Minä sanoin miehelleni, että miten ihminen voi vajota noin alas. Ei kampaa hiuksiakaan kunnolla. Hän oli joskus ollut kaunis nainen. Sen saattoi nähdä jos tarkkaan katsoi. Ensin ajattelin, että säälistä säästän hänet. Mitä iloa tuollaisen itikan tappamisesta kenellekään olisi. Asustelimme siinä eikä hän tuottanut minkäänlaista harmia. Siivosti eli ja oli. Ei ääntäkään päästänyt ja hiipi kuin mikäkin hiirulainen. Tyttö kysyi saisiko käydä naisen luona. Annoin luvan, koska halusin nähdä. mitä nainen oikein tytölle puhelee. Satuja kertoili, tavallisia venäläisiä kansansatuja. Minä näin että tyttö piti naisesta kovasti. Minä kun en osannut satuilla enkä muutakaan. Näin elimme muutaman vuoden. Sitten eräänä päivänä, kun tulin töistä kotiin, näin, että nainen halasi pikkutyttöäni oikein hellästi.

Heti seuraavana aamuna menin ilmiantotoimistoon ja kerroin tästä naisesta. Kahta viikkoa myöhemmin hänet haettiin keskellä yötä. Minä katsoin rappukäytävän ikkunasta, kuinka häntä vietiin. Tämä käveli kuin lammas teurastajansa perässä suoraan kuolemaa kohti.

Minustahan ei olisi koskaan tullut ilmiantajaa, mutta aika jossa elimme, oli niin kova, että meikäläisellä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko kavaltaa tai joutua itse leirille. Silloin en osannut edes pahimmissa painajaisissani ajatella, että olisi ollut kolmaskin vaihtoehto. Elettiin niin kuin viranomaiset käskivät ja uskottiin Isän sanaan. Niin oli selkeämpää ja yksinkertaisempaa.

Siispä noihin aikoihin eräs toimistomme ylimmän korkeakoulututkinnon suorittanut kommunistivirkailija haettiin kesken työpäivän eikä häntä kukaan sen jälkeen nähnyt. Hänen nimeään ei sen koomin mainittu koskaan käytäväkeskusteluissa. Häneen ei viitattu edes silloin, kun Naistenpäivän kesteillä muistelimme menneitä. Oma henki se on meille kaikille niin kallis, että sitä ei oikeastaan korvaa mikään. Ei edes kollektiivin yhteinen henki.

Olin säilynyt elossa vuoteen kolmekymmentäseitsemän asti, vaikka isoäitini oli täysiverinen puolalainen. Silloin ajattelin, että pahin on jo takanapäin, mutta se olikin vasta edessä.

Minulla oli mies ja poika elätettävänä. Niiden kannalta olisi ollut kauheaa, jos minut olisi poistettu. Niinpä, kun toimistomme johtaja kysyi minulta olinko kuullut mitään, vastasin empimättä, että kaikenlaista olen kuullut. Tosiasiassa en ollut kuullut mitään. Oli pakko keksiä ja sehän ei ollut vaikeaa.

Sanoin, että eräällä keskiportaan virkailijalla on veli, joka rustaa kosmopoliittissävyisiä runoja. Sellaista runoutta, josta saattaa hyvinkin koitua valtiolle kaikenlaista harmia. Totta oli se, että tämä veli oli olemassa ja että hän kirjoitti runoja pöytälaatikkoon. Mutta runojen sisällöstä en tiennyt, mutta mitä todennäköisimmin ne olivat joka tapauksessa valtion kannalta ikävää luettavaa.

Eräänä keväisenä yönä tämä veli sitten haettiin kotoaan ja vietiin tutkintavankeuteen. Virkailijalle esitin myötätuntoista kansalaista ja ihmettelimme yhdessä, mikä mahtoi olla syynä veljen pidätykseen. Mitään syytä emme tietenkään keksineet. Kysymys on jostakin erehdyksestä. Tietysti erehdyksestä. Vapaaksi pääsee. Mutta ei vaan päässyt. Lähetettiin pakkotyöleirille etelään ja kahta vuotta myöhemmin sain kuulla virkailijalta, joka oli saanut tiedon joltakin leiriltä palanneelta, että kyseinen veli oli kuollut pilkkukuumeeseen jo kauttakulkuleirillä.

Näin minä säästin henkeni, avioliittoni ja sain kasvattaa pojastamme kelpo insinöörin.

Rupesin epäilemään naapuria, koska siellä kävi niin kummaa sakkia. Yksi kävijöistä oli juutalainen, toisen iho oli vihertävä ja kolmannella oli aivan uudet puolalaiset kengät. Siis puolalaiset! Ilmoitin miliisille, mutta tämä käski minun painua kotiini. En antanut periksi vaan sujahdin suoraan NKVD:n ilmiantovirastoon. Siellä minut otti vastaan naisvirkailija. Hän kuunteli tarkkaan ja kiitti minua kovasti. Hän lupasi, että he hoitaisivat asiaa siitä eteenpäin, tarttui olkapäähäni ja johdatteli minut hellästi ovelle. Minä siinä, että tyhjin käsinkö lähetät minut kotiin. Että jos edes eläkkeen saisin. Nainen siitä pillastui, kutsui kolme siviilipukuista paikalle ja ne veivät minut siltä seisomalta tutkintavankilaan. Siellä lojuin kahdeksan kuukautta. Sitten ne lähettivät minut pakkotyöleirille Kamtsatkaan ja sanoivat, että siinä on sinulle eukko eläkettä. Minä raadoin leirillä viisi vuotta. Kannoin yötä päivää mätiä lautoja läjästä toiseen. Sitten pääsin takaisin kotiin. Sillä välin minun ukko oli ottanut uuden vaimon ja muuttanut sen kanssa ties minne. Naapurini olivat vallanneet minun asuinpinta-alani. Ne samaiset, epäilyttvät naapurit. Mutta minä, kun olen vain tällainen eukko, marssin taas NKVD:n ilmiantotoimistoon ja kerroin, että naapurini ovat t varastaneet itselleen valtion omaisuutta asuntopinta-alan muodossa. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että paha sai palkkansa. Naapurit vietiin tutkintavankeuteen ja lähetettiin leirille. Sinne kuolivat kait. Rillipäiset Isänmaanpetturit.