Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Mä olin valtion hommissa kaksitoista vuotta. Pahinta siinä ei ollut nälkä eikä jano vaan se, että joku oli aina olkapään takana kurkkimassa, vieressä seisomassa tai kurottamassa pöydän yli. Siellä oli yksi Miska. Mä ystävystyin, jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää, sen kanssa, vaikka mä en koskaan sanonut sille sanaakaan. Kävi sitten näin, että yhtenä keväisenä aamuyönä Miska kuoli. Mä kysyin pomolta, että jospa pääsisin saattomieheksi sen viimeiselle matkalle. Ei käy, se sano, säännöt eivät sellaista salli.

Seisoin ruokalan kulmalla surkeana ja katselin, kun Miskaa vietiin. Siinä oli puhtaanvalkoinen hevonen, jonka kankut olivat paskan kovettamat ja se veti tuttua kärryä perässään. Kärryssä oli lautalaatikko, jossa Miska makasi. Sitten oli pitkät suitset, jotka alkoivat hevosen päitsistä ja päätyivät juron hevosmiehen käsiin. Tämä käveli jonkun matkaa kärryjen perässä hitaasti ja jotenkin arvokkaasti. Ja lempeän huhtikuun aurinko hohti Miskan ja koko lakeuden yli.

Minä sain tuomion kyhäämisestä enkä suinkaan niistä käsikirjoituksista, jotka oli salakuljetettu länteen ja julkaistu siellä kirjoina. Kyhäämisestä. Se oli nöyryyttävämpää kuin se viiden vuoden kovennettu pakkotyöleirituomio Vorkutassa.

Ennen leiriä en tiennyt ihmisestä enkä kärsimyksestä kovinkaan paljoa, vaikka luulin tietäväni. Ajattelin, että venäläisen miehen sielu lusii aina ja siksi pakkotyöleiri ei voi olla niin vaikeita paikkoja. Olin väärässä. Ennen leiriä uskoin ihmisen hyvyyteen, toisinaan ihmisen pahuuteen. Vankileirillä yllätyin siitä kuinka paljon pahempia ja kuinka paljon parempia me ihmiset olemme.

Leirivuosien aikana menetin itseni enkä ole takaisin saanut. Ja raskain rangaistukseni oli se, että leirielämällä, jos sitä elämäksi voi kutsua, minut pakotettiin osaksi tämän kansan kauheinta kohtaloa.

Isä hakkas äitiä ja pakotti sen nussimaan sen ryyppykavereitten kanssa. Me broidin kanssa kateltiin sivusta sitä touhua niin kauan, että oltiin varmoja, että saadaan se käppyrään. Ja onnistuihan se. Äiti kiitti Jumalaa, että se oli johdattanut meidät oikealle tielle. Ääh ei se oikeesti näin menny vaan näin. Ku äiti näki isän verisen ruumiin, niin se pillastu, juoksi kiljuen miliisiasemalle ja anto meidät ilmi. Niin me saatiin molemmat kakskytviisvuotta kovennettua pakkotyötä. Mutta onneksi meidät lähetettiin Armeniaan, koska siellä oli niin lämmintä ja kukat kukkivat melkein läpi koko vuoden. Siellä meillä oli oma pieni kasvimaa, missä me kasvatettiin palsternakkaa. Ääh, et kait sä usko tätä köyttä, mitä mä syötän sulle. Voi tyttökulta sua.