Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Elokuussa neljäkymmentäyksi Slonimiassa, pahimman kaaoksen vielä jatkuessa, everstiluutnantti Jerofejev, joka oli panssariprikaatimme johtaja, ehdotti minulle, kun haavoittunut olin, että minut vietäisiin kenttäsairaalaan. Siellä minut paikattaisiin ja sitten menisin vaimon luo lepäämään muutamaksi viikoksi. Terveenä voisin palata eturintamalle. Minä sanoin hänelle, että sen kaltaiseen isänmaan petturuuteen hän ei voi minua pakottaa. Everstiluutnantti katsoi minua kummissaan, ilmeisesti puntaroiden olenko menettänyt järkeni. Lopulta hän kuiskasi:” Kuinka vain prikaatin tiedustelupataljoonan agitaattori haluaa.”

Pioneerijoukkojen kersantti Sinjavski kaatoi ampumahaavaani paloöljyä ja sitoi haavan. Kipu oli rautainen, mutta minä ajattelin, että isänmaani ja Stalin puolesta olin valmis suuriin kärsimyksiin. Olin valmis uhraamaan oman henkeni kommunismin, Venäjän kansan ja sen valoisan tulevaisuuden eteen, jos Pyhä Venäjä niin tahtoo.

Ja niin taistelin eturintamalla läpi kaikki sodan kauhun vuodet.

Minä olen rauhanmies, mutta isänmaanpetturuutta en kestä. En ole tappaja-ainesta, mutta sodassa on pakko tappaa, olipa kyseessä oma tai vihollinen.

Vihollisen ampuminen on helpompaa. Tarkoitan tietysti vihollissotilasta, joka taistelee sinun kanssa täysin tasa-arvoisessa tilanteessa. Molemmilla on kylmä ja nälkä, molemmat ovat väsyneitä ja katkeria, molemmat haluaisivat vain rauhaa ja kodin lämpöä.

Pelkurin tappaminenkin sujuu. Minä vihaan pelkureita, jotka pakenevat silloin kun Isänmaa heitä eniten tarvitsee. Sotilaita, jotka ovat jääneet kiinni minuutensa niin voimakkaasti, että unohtavat yhteisen hyvän. Ajattelevat itsekkäästi, että heillä on oikeus pelätä ja paeta pakokauhun vallassa etulinjasta. Siihen heillä ei todellakaan ole mitään oikeutta ja sellaisia olen ampunut. Epäröimättä ja katumatta jälkeenpäin.

Vaikeinta on tappaa kuolettavasti haavoittunut toveri, joka kituu tuskissa ja rukoilee sinulta armolaukausta. Siinä sotilaan veri punnitaan. Tuhlatako luoti toveriinsa vai säästääkö sekin vihollista varten.

Sota oli tällaiselle miehelle kuin minä hyvin raskas koulu. Minä vihaan sotaa, mutta veljet, kun Isänmaa tarvitsee teitä, älkää epäröikö vaan ylpeänä menkää ja puolustakaa maatanne. Isienne maata. Ikuista Venäjää.

Oli heinäkuun viides. Olimme menossa yövuoroon. Minä ja Ludmila. Kävelimme käsikynkässä, niin kuin tapana on, lähimmältä bussipysäkiltä kapeaa puistopolkua pitkin kohti puuvillatehtaan rautaportteja. Siinä polun varrella oli kaksi vanhaa vaahteraa, joita usein ihailimme. Ne olivat niin korkeita, että ne kasvoivat melkein taivaaseen kiinni. Kun olimme vaahteroiden kohdalla, näin vain veitsen vilahduksen, en muuta. Samassa tunsin kirpeän viillon kaulallani ja menetin tajuntani.

Heräsin sairaalassa kahta viikkoa myöhemmin. Kosketin kaulaani, mutta en löytänyt sitä. Kipua en tuntenut. Kysyin, missä Ludmila on. Kuulin äidin äänen, joka sanoi, että Ludmila on kuollut, mutta Luoja, sinä selvisit.

Se oli saanut tavallisen neljänkymmenenviiden vuoden tuomion ties mistä. Oli kärsinyt siitä kolmekymmentäkaksi vuotta, kun tämä tapahtui. Minä tein silloin päivävuoroa ja istuin lämpimässä toimistossa kaukana metsätyömaa-alueelta. Kello oli suunnilleen kaksi, kun toimistoon juoksi sisään Jegor Rubinstein, työkunnan johtaja, sellainen syyntakeellinen murhaaja. Se pyysi minua lähtemään mukaansa, sillä ”metsässä tapahtuu sellaista, joka tietää huomenna hirttäjäisiä.” Rubinstein oli selvästi innoissaan. Minua puistatti, sillä minähän olen kuitenkin ihminen. Otin kaksi verikoiraa mukaani niin kuin tapana oli. Ajattelin, että kyse on karkuyrityksestä tai tappelusta.

Kaukaa aukean reunalta näin, että metsään oli sytytetty nuotio. Se oli ehdottomasti kiellettyä. Savu nousi paksuna kohti hyistä taivasta. Jegor kiiruhti edelläni ja sen silmät kiiluivat villeinä. Koirat alkoivat haukkua heti, kun ne haistoivat vangin hajun. Komensin niitä olemaan hiljaa, mutta ne eivät totelleet. Siitä tiesin, että jotakin erikoisempaa on nyt meneillään.

Hiljensin askeleitani ja otin ladatun naganin käteeni. Olin valmis ampumaan heti. Nuotion ympärillä kyyhötteli koko työprikaati, arviolta kaksisataa miestä. Ne seisoivat ja katselivat nuotioon päin, kaikki paikalleen jähmettyneinä. Menin lähemmäksi ja vangit siirtyivät syrjään, jättäen minulle ja koirille leveän kulkuväylän. Ja siinä se oli. Alaston, kauttaaltaan tatuoitu vanha mies makasi teräslevyn päälle sidottuna. Teräslevy oli nostettu roihuavan nuotion päälle. Ahnaat liekit nuolivat jo puoliksi käristynyttä ruumista. Menin lähemmäksi, koska halusin nähdä oliko vankivanhus vielä hengissä. Ei ollut. Onneksi. Meni vielä hetki ennen kuin ymmärsin katsoa ympärilleni. Vähän kauempana makasi läjä vanginvartijoita. Ne näyttivät karrelle poltetuilta ihmisenirvikuvilta. Vasta silloin hätäännyin niin, että laskin alleni.