Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Heräsin ennen auringonnousua ja sytytin hellaan valkean. Pian huoneessa tuntuikin soma lämpö ja ajattelin levähtää vielä hetkisen ennen kuin lähden hengittämään ja elämään tasaisesti keväistä talvipäivää. Tasaisesti ja rauhallisesti niin kuin aina.

Kun olin kellahtanut vuoteeseen, joku alkoi vimmatusti hakata oveen. Menin avaamaan ja siellä seisoi sisko ja huusi hädissään, että ukko tekee kuolemaa. Minä puin päälleni ja ryntäsin hänen mukaansa. Juoksimme kaksi korttelinmatkaa ja kun saavuimme ukon hetekan viereen näin, että se oli kuollut. Lakanat olivat veressä ja peittokin.

Sisko siitä itkemään ja minä laittamaan ruumista kuntoon. Yritin hätistellä lapsia kauemmaksi, mutta nehän halusivat nähdä kaiken. Nähköön! Ei niitä voi ikuisesti elämältä ja kuolemalta suojella. Ruumis oli vielä lämmin, joten sain sen laitettua ennen kuin aurinko ehti nousta. Sanoin siskolle, että menee Alueneuvostonvirastonkuolonasiainkeskustoimistoon ja täyttää siellä kaikki kaavakkeet, ettei tule mitään sanomista jälkeenpäin. Ei aikonut mennä, joten sekin tehtävä tipahti minun syliini.

Juoksin aamun vaimean punaisessa sarastuksessa toimistoon, mutta sehän oli kiinni. Oven edessä sentään oli Mamja Gulikovna, joka heilutteli varpuluutaansa. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ja hän lupasi täyttää kaikki kaavakkeet. Annoin hänelle pussillisen arvokkaita aprikooseja, jotka olin napannut siskon hyllyltä aikeissa sujauttaa ne virkailijalle. Mamja innostui niin aprikooseista, että lupasi solmia paperikukkaseppeleenkin ukon arkun päälle.

Kiiruhdin kotiin. Ajattelin, että nyt levähdän. Laitoin lisää tikkuoksia hellanuuniin ja kaadoin kiehuvaa vettä teekannuun. Kohta nauttisin teetä kaikessa hiljaisuudessa.

Jo kuului kadulta kauhea huuto: ” Maahan!”. Minä juoksin ikkunaan ja näin kuinka vankikolonna makasi jäisellä kadulla. Piruparat mustissa repaleissa ja vartijat kunnon lammasnahkaturkeissaan. Piilouduin ikkunaverhon taakse ja katselin alas kadulle. Yksi vartija irvisteli, piruparoilla ei ollut ilmettä ollenkaan. Olivat rakentaneet kaupunginlaidalle leiriä jo kaksi vuotta. Nyt se oli siis valmis ja tässä saapuivat paikan ensimmäiset vangit.

Kaadoin teetä kuppiin ja ajattelin, että nyt elämä asettuu aloilleen. Vilkaisin kattoon ja sieltä tuprusi savua. En ollut haistanut mitään. Ryntäsin yläkertaan. Ryskytin Ninja Zdravomyslovan ovea. Savua tuli jo oven karmistakin. Luoja nähköön, sehän tukehtuu savuun. Huusin: ”Tulipalo, tulipalo ” Pian koko rappukäytävä oli täynnä väkeä ja Kolja mursi kirveellä oven auki. Siellä kytevän olkipatjan päällä istuskeli pahasti palanut Ninja mummo, sammunut Belomorkanal- papirossi kädessään.

Naiset tukahduttivat matolla tulen ja joku tajusi avata tuuletusikkunan. Kääräisin mummelin huopaan niin kuin minulle on opetettu ja Sergei Ivanov lähti kantamaan pientä ja laihaa Ninja-mummoa kuin vauvaa poliklinikalle. Pari muuta joutoäijää työntyi mukaan, viimeisenä lampsi Lev, viilaajan jälkeenjäänyt, mutta kiltti aikamiespoika.

Minä takaisin kotiini, pesin nokiset käteni ja istahdin teetä juomaan. Tee oli ehtinyt jäähtyä ja kaadoin kupposeen kiehuvaa vettä. Aurinko savusi idässä niin kirkkaana, että siristelin silmiä. Kyllä kaunis on maa, ajattelin ja nautin yhden pienen siemauksen kupposesta.

Kovaäänisestä, jollainen siihen aikaan oli kiinnitettynä jokaisen huoneen seinään, alkoi saman tien kuulua kummaa rahinaa. Koskaan aikaisemmin kovaääninen ei ollut itsestään ruvennut rapisemaan. Nousin tuolilta oikein seisomaan ja aloin tuijottaa sitä. Mitä se meinasi? Pian kuului sellainen miehenääni, joka ei tiennyt hyvää. Se oli liian rauhallinen ja verkkainen. Minua kylmäsi ja kouraisi. Liekö maailma räjähtänyt? Vaiko pyhä munkki Akvaaum palannut omiansa hakemaan? Jäin seisomaan paikalleni. Lopulta tuli se varsinainen sanoma.

Stalin on kuollut.

Meillä oli yksi pieni huone valtavassa kommunalkassa Lenininkatu viidessäkymmenessäkahdeksassa. Valtava tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että oli yhdeksänhuonetta peräjälkeen ja jokaisen huoneen välissä kaksoisovet. Ensimmäiset kahdeksan olivat siis läpikulkuhuoneita, paitsi se viimeinen, jossa asui joku kirjuri perheineen. Me asuimme koko komeuden palvelijanhuoneessa, jossa oli asuinpinta-alaa kuutisen neliömetriä. Nyt varmaan ihmettelette ketkä me. Isoäiti, äiti, isä, sisko ja minä.

Kun valmistuin instituutista, oli aika lähteä omille teille. Koska en ollut mennyt naimisiin, oli keksittävä jotakin muuta. Muutin Galka-tädin luokse, koska hän asui yksin viiden neliön huoneessa Stalininkatu kolmessakymmenessäneljässä. Siellä oli vielä kauheampaa kuin kotona. Täti lääkitsi itseään hapankaalivalkosipuli sekoitteella sekä sisäisesti että ulkoisesti. Koko huone haisi niin, ettei siellä voinut hengittää. Menin Aljoshan luokse Molotovinkatu kuutoseen ja jäin sinne. Hän on lapsuudenystäviäni, joka on perinyt isoäitinsä valtaaman komeron erään kotiseutumuseon eteisestä. Komero oli tietysti pieni, mutta siinä oli jopa soma ikkuna. Ehdimme nauttia yhdessä komeron kodikkuudesta pari kuukautta, ennen kuin Aljoshan pikkuserkku perheineen valtasi komeron. Nyt meitä oli kaksi asunnotonta. Aljosha ja minä.

Päätimme hankkiutua sellaisen naisen seuraan, jolla on kämppä, vaikka sinällään hameenhelmat eivät meitä juurikaan inspiroineet. Löysimme kirjastosta Tsunjan, joka lupasi majoittaa meidät metallurgian instituutin asuntolan boksiinsa. Väärensimme propuskat ja kaikki lutviutui suotuisaan suuntaan. Ostimme pukkisängytkin ja asettelimme ne Tsunjan vaatekaapin taakse. Me elelimme leppoisasti kuin lihat vartaassa. Minä, Aljosha ja Tsunja.

Sitten yhtenä iltana Tsunja toi Mishan iltateelle ja seuraavalla viikolla saimme lähteä. Misha sisään ja me ulos. Taas guljailimme pitkin leveitä katuja ja etsimme paikkaa mihin voisimme levittää pukkisänkymme. Suoritimme monta rankanpuoleista tiedusteluretkeä ennen kuin löysimme Sasenkan. Ikävä ilmeinen, äreä luukasa, mutta asui sentään oikeassa huoneessa Berijankatu kuudessakymmenessäkahdeksassa. Puhelimme kauniisti, kannoimme konvehteja ja nuukahtaneita neilikoita. Lopulta Sasenka avasi sydämensä. Hän halusi Aljoshan- ei minua. Aljosha ei olisi ajanut minua pois, mutta häneltä ei kysytty. Jouduin siis yksin kadulle. Jossakin vaiheessa sain loukon Mikojaninkatu kahdestatoista, vuotta myöhemmin Jakolevinkatu viitosesta ja mitä sitten. En enää muista, mutta nyt kuljeskelen taas vailla asuinpinta-alaa.

Siispä rakkaat toverit, jos joku teistä tietää tai sattuu kuulemaan vapaasta nurkkauksesta niin tässä tarjoutuu vuokralaiseksi, ahkera ja luotettava kaasuturbiini-insinööri, jolla on kultaiset kädet ja sielu yhtä puhdas kuin Pushkinilla.

Olen minäkin matkustellut. Kävin sotimassa Ukrainassa, auringonkukkien maassa. Olin parikymmentä, aivan niin kuin te nyt, kun minut siirrettiin Kolymasta Ukrainan toiselle rintamalle. Vannoimme valat ja lupasimme Stalinille, että ammumme itsemme ennen kuin antaudumme viholliselle. Mutta todellisuus on toisenlainen. Kun Wehrmacht saartoi kerran divisioonamme niin osa meistä juoksi pakoon ja osa antautui saman tien. Kukaan ei ampunut itseään.

Mutta minähän olin kertomassa Ukrainasta... Kului useita päiviä ehkä viikkoja ennen kuin näin omin silmin ensimmäiset saksalaiset sotilaat. Se tapahtui Tusatkassa. Se oli pieni parinsadan ihmisen kylä keskellä auringonkukkapeltoja. Joukkue, jossa palvelin, määrättiin piirittämään kylä, koska siellä oli kyläläisten lisäksi saksalaisia sotilaita. Siinä sitten hiivittiin kylän lähelle samaan tapaan kuin partisaanit, vaikka meillä ei ollut kuin kaksi kivääriä ja pari ammusta. Perillä me hajaannuimme jokainen omalle, ennalta määrätylle paikalle. Minä ja Lara jäimme väijyksiin halkopinon taakse, asetta meille ei annettu, vain yksi käsikranaatti. Viitisenkymmentä saksalaista valioluokan natsisotilasta istuskeli kaivon ympärillä, jonka ylle oli levitetty valtava pressu. Se suojasi sotilaita kuumalta auringolta ja sateilta. Osa sotilaista pakkasi laukkujaan, osa poltteli tupakkaa. Kaikkialla sotilaiden ympärillä makasi ammuttuja naisia ja lapsia, lehmiä, lampaita, sikoja ja vuohia. Ruumiiden läsnäolo ei näyttänyt häiritsevän saksalaisten sotilaiden sielun rauhaa.

Sitten minä ja Lara näimme kuinka yhden talon takaa ilmestyi kummallinen joukko. Siinä oli viisi nuorta saksalaista sotilasta ja joukko raivopäistä mustalaista. Naisia, vanhuksia ja kaiken ikäisiä lapsia. Mustalaiset huusivat, itkivät, kiljuivat, kirosivat ja jopa sylkivät saattajiensa päälle. Sotilaat potkivat ja hakkasivat kapinoitsijoita aseenperillä. Minä katsoin Laraa, Lara katsoi minua. Sitä vihan kirkastamaa naisen katsetta en unohda koskaan. Ja samassa nousi pohjoinen tuuli ja pian alkoi vihmoa vettä. Vettä tuli koko taivaan leveydeltä ja me kastuimme hetkessä. Märkä, kylmä tuuli piiskasi mustalaisia, ne eivät hiljenneet vaan rimpuilivat raivoissaan loppuun asti. Pian auringonkukkapelloista nousi usva. Se levittäytyi niin sakeana, ettemme voineet erottaa yhtään keltaista kukkaa. Ja sinne kukkapeltoon joukko katosi. Usva nielaisi viimeisenkin mustalaisen.

Minä ja Lara vilkaisimme vielä kerran toisiamme. Sitten Lara, jolla oli kranaatti, avasi lukon ja heitti sen kohti kaivoa. Kranaatti lensi komeasti ja räjähti saksalaisten sekaan. Saman tien joku meikäläinen avasi konekivääritulen lähimmän talon katolta. Me tapoimme kaikki saksalaiset. Lara kysyi, että entä ne, jotka olivat vieneet mustalaiset, ne piti saada kiinni. Usva oli kadonnut, mutta tuuli vielä huiski mustana ja kylmänä. Juoksimme mäelle auringonkukkapeltojen taakse. Sinne minne mustalaiset oli viety. Ja mitä me näimme? Mäen rinteessä kasvoi kauniita, vanhoja poppeleita. Poppeleiden oksilla roikkui hirttoköyden päässä kaksikymmentäyhdeksän ihmistä. Niiden sinertävät jalat heiluivat hiljaa ruohikon yllä. Kun menimme lähemmäksi, näimme että isommat lapset oli potkittu hengiltä, vauvat tapettu lyömällä niiden päätä poppelin runkoa vasten. Pyöveleitä ei näkynyt enää missään.