Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Äidistä mä muistan vain, että sen rinta tuntu kovalta, kun painoin pääni sitä vasten. Se kuoli, kun me oltiin junassa menossa mummolaan syömään blinejä ja saksalaisten pommi osui junaan. Mummolaan en siis päässyt enkä kotiinkaan osannut palata. Mä lähdin vain meneen ja tulin kylään, jonka nimi oli Mohovskin. Kaivoin koirien kanssa sontatunkioita ja aina joku kyläläinen heitti mulle leivänkannikan. Nukuin milloin missäkin: tyhjässä tynnyrissä, kuivuneessa kaivossa ja ladon vintillä.

Kerran olin oluttuvan takana kaivamassa laskitunkiota, kun siihen tuli mies ja sanoi, että se on mun isä. Lapsihan uskoo heti, kun hätä on suuri. Tää mies oli vanha ja kauhean sairaan näköinen, mutta mulle se kelpas oikein hyvin.

Me kuljettiin yhdessä pitkin jokivarsia, kyliä ja kaupunkeja. Ei koskaan oltu pitkään yhdessä paikassa. Näin me vaellettiin kahdestaan sodan loppuun asti. Silloin mä olin jo sen verran kykenevä, että aloin tehdä kaikenlaista pikkujobia. Olin alle kymmenen, mutta jo kohta kova työmies. Mä pidin meidät leivässä, kun isä oli jo täysin voimaton. Kävelläkään ei enää oikein jaksanut.

Sitten tuli se päivä, kun isä sano, että hänen on tunnustettava mulle yksi asia. Mä siihen, että älä isä turhia. Tämä, että pakko on sanoa ennen kuin kuolee. Ja sitten isä sano, että oli poiminut mut mukaansa Mohovskin kylän sontatunkiolta. Että se oli menettänyt pommituksissa muijansa ja kolme lastaan. Mä siihen, että lepää rauhassa ukkokulta. Kyllähän mä muistan kaiken. Muistan sotatunkion ja äidin kivisen rinnan. Se yritti vielä sanoa jotakin, mutta viikate heilahti ennen. Niin kuoli isäukko. Mä hautasin sen metsään, ison kuusen juurelle ja jatkoin matkaa. Joskus sitten saavuin Dubrovkaan. Siellä menin naimisiin ja meille synty viis poikaa. Mutta se on jotakin aivan muuta eikä kuulu enää tähän tarinaan.

Armeijassa mulle kasvo rautaset leuat, rautaset poskipäät ja rautanen tahto. Hitsisaumat vaan oli sen verran hutiloituja, että kun pääsin siviiliin, niin runko murtu. Pian makasinkin kuopan pohjalla ja päälleni heitettiin puolitoista metrinen multakerros. Kylmän kuun hypähdettyä taivaalle kummulle tepasteli Sarik, uskollinen Sarikini. Se käänsi päänsä oranssina hehkuvaa kuuta kohti, ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi ulvoa niin sydäntä särkevästi, että minä siellä maan uumenissa pillahdin itkuun kuin yliherkkä pikkutyttö.

Olin kahdeksantoista. Seisoin panssarivaunun sisällä ja tunsin olevani yhtä sen kanssa. Minusta tuntui, että me rynnimme hurjaa vauhtia eteenpäin, vaikka tiesin, että etenimme äärimmäisen hitaasti. Minä ja se olimme osana valtavaa muodostelmaa, joka lipui Voiton päivänä Punaisen torin halki. Jevgeni Andrejevits Luninin ohjasi vaunua, minä olin alhaalla enkä nähnyt mitään. En nähnyt, mutta tunsin kaiken sitäkin voimakkaammin. Etenimme kohti Mausoleumin koroketta, missä henkilö no 1 seisoi ja odotti meitä. Käteni vapisivat, otsalleni tirahti kuuma hiki. Lähestyimme hitaasti, mutta varmasti häntä. Vielä sata metriä, vielä seitsemänkymmentä, viisikymmentä. Tunsin koko olemuksellani, koko tiiviillä, nuorella kehollani panssarivaununi läpi Johtajan lämpimän ja kaikki ymmärtävän, viisaan katseen. Silloin minua ei enää mikään voinut pidättää. Pomppasin ohjaamoon, tönäisin Jevgeni Andrejevits Luninin syrjään, avasin vaunun luukun ja huusin niin lujaa kuin jaksoin: Eläköön Stalin!”. Heilutin kättäni vimmatusti Mausoleumin suuntaan ja kiljuin riemusta kuin villiintynyt konekivääri. En ehtinyt siinä kauaa hirnua, kun tarkka-ampujan luoti lävisti pääni ja lyyhistyin kuumaa, sakeaa, nuorta verta pulputen järkyttyneen toverini Jevgeni Andrejevits Luninin päälle. Onneksi panssarivaununi oli itseohjautuva, eikä tämä episodi aiheuttanut minkäänlaista yleistä hämminkiä eikä muodostelmaan syntynyt kuin sentin hetkellinen vääristymä.