Hytti nro 6 -kirjan extrat
ja tytön piirustukset.

Onneksi on lastentarha. Sinne saan viedä lapset heti aamukuudelta. Ja minä vien. Kun olen luovuttanut ne valtion turvalliseen hoitoon, kiiruhdan kauppoihin. Pitää saada purtavaa illaksi. Jonotan, petyn, jonotan ja löydän. Tie vie kaupasta kauppaan.

Tukalan tiimellyksen keskellä huomaan, että minun olisi pitänyt olla aikaa sitten tehtaalla. Myöhästyn taas pari tuntia, mutta onneksi Liina hoitaa minunkin koneen silloin, kun en ehdi itse sitä tehdä. Ja tietysti minä autan Liinaa silloin, kun hän hyppii elintarvikkeiden perässä. Paperikaupan edessä värjöttelee maalainen. Ostan siltä komean krysanteeminoksan. Sullon itseni ratikkaan ja ajan tehtaalle. Pillit huutavat kuin merihädässä. Heitän kukan Liinalle. Olet aarre! Ehdin koneelleni juuri ennen ruokatuntia.

Painan täysillä viiteen. Sitten haen lapset valtionhoidosta ja laahustan ruokineen kaikkineen kotiin. Valmistan illallisen priimuksella huoneen nurkassa, kun yhteiskeittiössä haisee niin paska, ettei siellä voi olla. Ja muutenkin ei sinne mahdu hyörimään ja pyörimään. Akat isolla perseellään tönii ja sehän väsyttää.

Ruoka on valmis. Lapset ja äijä syömään. Tiskata pitää vessassa ja tietenkin naapurin akka huutaa, että tiskit tiskataan keittiössä eikä vessassa sika! Minä tiskaan missä mieli tekee narttu! On pestävä vielä pyykkiä. Yhtä helvettiä. Kylpyhuone on koko ajan varattu. Ei siis sinne. Otan paljut, täytän keittiössä ja pesen pyykit huoneen nurkassa priimuksen vieressä.

Lapset eivät onneksi jaksa enää tapella. Ruoka tainnuttaa ne. Äijä huokailee ikkunan ääressä. Voi tätä viheliäistä elämää. Minä, että jumalauta, nyt on pyykit narulla valumassa, silityshommat käyntiin ja kohta, aivan kohta, tuota pikaa, ennen puoltayötä, meikäläinen pääsee lepäämään. Lapset sänkyyn hus, hus ja siihen ne heti väsähtävät. Ja äijä haukottelee ja torkahtelee tuolilla. Mutta minä en. Silitän ja siivoan. Äijä nukahtaa tuolille ja kuorsaa.

Asetan grammariin sen ainoan levyn, sen jota rakastan. Istuudun sängynreunalle ja nostan neulan mustalle savikiekolle. Ja hetkeä myöhemmin kippuraiset sävelten höyhenet leijailevat huoneessa ja saavat kaiken pyörimään. Jaloissa pyörivät vanhat Pravdat, samettilelut ja nukkekodin pikkuruiset vanerihuonekalut. Katossa, kostean taivaan kuivat tähdet ja öisen kaupungin elävät, valkoiset pilvet.

Oli syyskuu ja kaalinpäiden korjuunaika. Isoäiti lähetti sähkösanoman, että tyttökulta tule auttamaan. Hänellä on tuhat ja yksi vaivaa eivätkä kaalinpäät tahdo enää nousta maasta. Minä rautatieasemalle. Lippuja ei ole ja junat on täynnä, sanoi Ilja Petrovits Dedjulin. Minä, että tässä olisi penisilliinikuuri, hieman vanhentunut, mutta toimii kyllä. Siihen Ilja-setä, että aina yksi piljetti löytyy ja niin nousin junaan. Lonksuttelin kaksi päivää ennen kuin olin isoäidin aluekeskuksen asemalla. Siitä vielä bussilla muutama tunti ja perillä oltiin. Nostin kaalinpäät, syötin isoäidille koivunkuorijauhetta, voitelin selän pippuribalsamilla, annoin valeriaanaa päivin illoin, hieroin jalat ja kädet.

Yhtenä päivänä lähdin kolhoosin puffevettiin herkuttelemaan. Matkalla sinne tämä tolvana tuli vastaan. Toljotti minua kuin uutta puimuria ja kiiruhti lehmiensä perään. Viikon päästä sama musikka seisoi isoäidin pihalla ja tramppasi edestakaisin. Isoäiti kyselemään, että mitä tuo kolhoosin pölvästi täällä tekee?

Pövästi käveli keskipäivään asti. Minä sitten annoin lopulta periksi ja menin, että mitä on asiaa. Tämä että hän ei ole nukkunut sen jälkeen, kun minut näki. Että hulluksi tulee, jos ei selvyyttä saa. Minä, että mennään tuonne ojanpenkereelle. Kävelimme peräkkäin pihlajan taakse ja istuuduimme sinne heinikkoon. Piilossa olimme kaikelta. Onko mitään, se pässinpää kysyi. Minä, että on. Se puristi minut itseään vasten ja puhalsi kevyesti nenääni. Aviomies ja kolme lasta on kaupungissa. Ei uuhen nussija sitä säikkynyt vaan työntyi minuun hellästi ja kuiskasi: ” Ei mitään hätää. Jos äijäs ei puhetta usko niin minä laitan sen lihoiksi.”

Kolmea päivää ennen uudenvuoden juhlaa äiti sanoi, että nyt loppuu laiskottelu ja vetelehtiminen metroaseman liepeillä. Hän sanoi karkottavansa minut heti vuoden alussa maalle mummolaan. Syvälle Venäjän ytimeen. Minä en jäänyt odottamaan vuoden vaihdetta vaan pakkasin saman tien reppuuni villasukat ja pelikortit ja paiskasin oven perässäni kiinni. Hyvästi äiti ja te muut! Juoksin yksitoista kerrosta alas kadulle. Hyvästi surkea talo ja koko lähiö läävä! Hyppäsin ensimmäiseen loskaiseen raitiovaunuun. Nyt mennään!

Ratikka keinui eteenpäin ja kiihdytti heti risteyksen jälkeen. Se huojui ja heittelehti kiskoilla niin, että painauduin jonkun ison naisen läskejä vasten. Vihmova räntäsade ui ikkunalasiin ja heitteli märkää lunta jalankulkijoiden kasvoihin. Koko lähiö upposi räntäsateen synkkään hämärään.

Leningradin rautatieasemalla sain odottaa kolme tuntia ennen kuin juna saapui lähtöraiteelle. Juoksin sisään vaunun kuumaan lämpöön. Heitin repun tavarahyllylle ja juoksin käytävään. Seisoin ikkunan edessä ja katselin kuinka ihmiset raahasivat valtavia tavarakassejaan sisään junaan. Paksusti pynttäytynyt nainen huiskutti kättään. Kuuli kalahdus ja kilahdus, veturin epätoivoinen parahdus jossakin hämäryydessä, sitä seurasi vaunun ensimmäinen nykäys ja niin jäivät taakse asemalaiturin hämyisät valot. Kiipesin tavarahyllylle ja hautasin kasvoni karvalakkiini. Kuuntelin tuulen ärjyntää tuulettimessa, vieraiden ihmisten puheen laulua. Junan vauhti kasvoi, tuuditti minut syvään ja rauhalliseen uneen. Unessakin minulla oli vain yksi ajatus: Moskovaan en palaa enää koskaan.