Minustahan ei olisi koskaan tullut ilmiantajaa, mutta aika jossa elimme, oli niin kova, että meikäläisellä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko kavaltaa tai joutua itse leirille. Silloin en osannut edes pahimmissa painajaisissani ajatella, että olisi ollut kolmaskin vaihtoehto. Elettiin niin kuin viranomaiset käskivät ja uskottiin Isän sanaan. Niin oli selkeämpää ja yksinkertaisempaa.

Siispä noihin aikoihin eräs toimistomme ylimmän korkeakoulututkinnon suorittanut kommunistivirkailija haettiin kesken työpäivän eikä häntä kukaan sen jälkeen nähnyt. Hänen nimeään ei sen koomin mainittu koskaan käytäväkeskusteluissa. Häneen ei viitattu edes silloin, kun Naistenpäivän kesteillä muistelimme menneitä. Oma henki se on meille kaikille niin kallis, että sitä ei oikeastaan korvaa mikään. Ei edes kollektiivin yhteinen henki.

Olin säilynyt elossa vuoteen kolmekymmentäseitsemän asti, vaikka isoäitini oli täysiverinen puolalainen. Silloin ajattelin, että pahin on jo takanapäin, mutta se olikin vasta edessä.

Minulla oli mies ja poika elätettävänä. Niiden kannalta olisi ollut kauheaa, jos minut olisi poistettu. Niinpä, kun toimistomme johtaja kysyi minulta olinko kuullut mitään, vastasin empimättä, että kaikenlaista olen kuullut. Tosiasiassa en ollut kuullut mitään. Oli pakko keksiä ja sehän ei ollut vaikeaa.

Sanoin, että eräällä keskiportaan virkailijalla on veli, joka rustaa kosmopoliittissävyisiä runoja. Sellaista runoutta, josta saattaa hyvinkin koitua valtiolle kaikenlaista harmia. Totta oli se, että tämä veli oli olemassa ja että hän kirjoitti runoja pöytälaatikkoon. Mutta runojen sisällöstä en tiennyt, mutta mitä todennäköisimmin ne olivat joka tapauksessa valtion kannalta ikävää luettavaa.

Eräänä keväisenä yönä tämä veli sitten haettiin kotoaan ja vietiin tutkintavankeuteen. Virkailijalle esitin myötätuntoista kansalaista ja ihmettelimme yhdessä, mikä mahtoi olla syynä veljen pidätykseen. Mitään syytä emme tietenkään keksineet. Kysymys on jostakin erehdyksestä. Tietysti erehdyksestä. Vapaaksi pääsee. Mutta ei vaan päässyt. Lähetettiin pakkotyöleirille etelään ja kahta vuotta myöhemmin sain kuulla virkailijalta, joka oli saanut tiedon joltakin leiriltä palanneelta, että kyseinen veli oli kuollut pilkkukuumeeseen jo kauttakulkuleirillä.

Näin minä säästin henkeni, avioliittoni ja sain kasvattaa pojastamme kelpo insinöörin.