Roskaa 1991, WSOY
Tekstinäyte
HS Kulttuuri 18.10.1991 Jukka Petäjä
Roskaa tai sitten ei: kusa ni koso ire Rosa Liksom liikkuu Tristan Tzaran ja Frank Zappan välimaastossa
Rosa Liksomin uusi kirja Roskaa on epäkirja. Piirroksineen ja lyhyine proosakatkelmineen se liikkuu valtakulttuurin tuolla puolen, vaikka sen julkaiseekin etabloitunut kustantaja eikä joku piskuinen nyrkkipaja.
Kahtiajako näkyy myös kirjan peruspoljennossa: Roskaa liikkuu epämääräisesti jossain Tristan Tzaran ja Frank Zappan välimaastossa. Se poukkoilee kuumeisesti korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin rintamailla, alittaa riman silloin kuin odottaisi ylitystä - ja päinvastoin.
"Haiba Botneen Vaan . . . kusa ni koso ire", Liksom kirjoittaa. "ka tangi te kivi/ kivi/ ka rangi te mobo/ moho", vastaa Tzara runossa Toto-Vaca. Styrkkari kovemmalle, potikka pohjaan ja Zappa lisää: "The father's a nazi in congress today . . . the mother's a hooker somewhere in L. A."
Roskaa on, mitä se on. Se ei kuseta lukijaa, vaan on nimensä veroinen. Liksom uskoo, että kaatopaikka kertoo meistä enemmän kuin paraatipuoli. Ehkä siksi hän on halunnut antaa kirjalle sen sisällön edellyttämän ulkoisen muodon. Siisti ajatus on, että roskaa roskaisesti. Nuorekas ratkaisu. Ugh. Vanhat teemat, mutta uusi kuosi.
Roskaa jakaantuu kahteen suurempaan kokonaisuuteen, joista ensimmäinen muodostuu räävittömistä piirroksista ja niihin liittyvistä teksteistä ja puhekuplista. Piirrokset ovat kuin peyoten purijan harhanäkyjä. Ne tunkeutuvat sivistyksen ohuen pintakerroksen alle ja vääristävät mittasuhteet - oikeiksi. Puhekuplat vain paljastuvat liian usein pelkiksi kupliksi.
Puolustukseksi voi sanoa, ettei Liksom ole niitä muuksi tarkoittanutkaan. Roskaa viestii, että elämä on triviaali peli, jossa ihmiset puhuvat toistensa ohi ja haluavat aina sitä mitä toiset eivät halua. Liksom ruotii vieraantumista, valtaa, marginaalin elämänehtoja, pahoinvointia ja seksuaalisuutta, joka pakottaa ihmiset elimiensä käskyläisiksi. Kalu on esimerkiksi papin kasukassa tärkeämpi kuin risti. Liksom ei tarjoa mitään uutta: hän marssittaa inhimillisen tragikomedian areenalle vanhat teemat, mutta kuosi on uusi.
Piiroksiin mahtuu muutamia välähdyksiäkin. Kuvatarinassa Ne päivät päähenkilö Eero, mies, 25 vuotta, purkaa tuskansa ja epämukavan olonsa neuvoihin, joita syytää vaimolleen. Tiina, nainen, 24 vuotta, toteaa suupielet alassuin: "Jahaa, se on taas se päivä kuukaudesta, kun Eeroa vaivaa KOHTUKATEUS."
Toinen osasto rakentuu lyhyistä, varsin kuulaista proosakatkelmista, jotka esittävät yllättävän runollisia ja tunnelmallisia kuultokuvia suomalaisesta todellisuudesta. Katkelmia ei ole ladottu vaan ne on painettu kirjaan tekstattuina. Ratkaisu korostaa kirjan epäkirjamaisuuutta.
Samalla Liksom on alleviivaa proosansa rosoisuutta ja kapinallisuutta. Kokeilu ei vakuuta, sillä tekstin ulkoasu ei vaikuta itse tekstiin, sen sisältöön. Pikemminkin se kääntyy lopulta itseään vastaan, koska tuntuu siltä, että lukija halutaan opastaa oikeaan sävelkorkeuteen ase ohimolla.
Liksom kuvaa katkelmissa minimalistisen kirkkaasti suuria kysymyksiä - ihmisen sisäistä autiutta ja elämän tarkoituksettomuutta. Yhteys maailman ja ihmisen välille syntyy vain harvoin ja silloinkin yllättävästi. Yhdessä katkelmassa mies panee maata, työntää elimensä turpeeseen ja laukeaa äiti maan kohtuun. Siitä on vain askel lopulliseen sulautumiseen - kuolemaan.
Päällimmäiseksi tunteeksi Roskaa jättää epätietoisuuden. Se on luonnoslehtiö, johon Liksom on kerännyt erilaista, paikoin jäsentymätöntäkin materiaalia. Korkeakirjallinen ilme on kätketty, koska viesti on selvä: olen Rosa, erilainen nuori. Kirjailija on kuitenkin jo 33-vuotias.
Roska on kaksimerkityksinen käsite. Sen nimeen vannominen ei ole kuitenkaan mutkatonta. Paavo Haavikkoa mukaillen: roskaaminen on mahdotonta, ne tekevät sen itse.