HS Kulttuuri 24.9.2000 Mervi Kantokorpi

Hiljainen on kylätie. Rosa Liksom yhdistelee edelleen naurua ja kauhua.

Tuttuun tapaansa Rosa Liksom aloittaa uuden proosasarjansa sisäänkutsun kaltaisella prologilla, joka tällä kertaa hieman muunneltuna myös päättää kokonaisuuden. "Mie" katselee pohjoista kylätietä, jolla vielä 1960-luvulla oli liikettä, vaan ei enää: "Mie hunteeraan tässä, että kumpi katoaa maanpinnalta ennemin, mie vai tuo tie." Vastaus annetaan Perheen viimeisellä sivulla, tie katoaa ruohikon alle. "Sinne se maatu niinko komea taloki." Kaipuun surunauhojen väliin jäävät proosapätkät ovat taas kerran minämuotoisia suomalaisuuden kokovartalokuvia a{grave} la Liksom. Väljät sarjojen nimet Miehet, Naiset, Lapsionni ja Sosiaalinen kanssakäyminen viittaavat teoksen nimeen, eikä ole vaikea arvata minkälaista perhe-elämää niissä vietetään. Tappo ja murha onnistuvat niin mieheltä kuin naiseltakin, lapsionneen mahtuu sikiönlähdetysten jatkeena juopottelevien vanhempien epähuomiossa tukehduttama vauva. Sosiaalinen kanssakäyminen on antoisinta eläinten kanssa, ihmissuhde puolestaan pelkkä vitsi kuvatussa maailmassa.