Äidistä mä muistan vain, että sen rinta tuntu kovalta, kun painoin pääni sitä vasten. Se kuoli, kun me oltiin junassa menossa mummolaan syömään blinejä ja saksalaisten pommi osui junaan. Mummolaan en siis päässyt enkä kotiinkaan osannut palata. Mä lähdin vain meneen ja tulin kylään, jonka nimi oli Mohovskin. Kaivoin koirien kanssa sontatunkioita ja aina joku kyläläinen heitti mulle leivänkannikan. Nukuin milloin missäkin: tyhjässä tynnyrissä, kuivuneessa kaivossa ja ladon vintillä.

Kerran olin oluttuvan takana kaivamassa laskitunkiota, kun siihen tuli mies ja sanoi, että se on mun isä. Lapsihan uskoo heti, kun hätä on suuri. Tää mies oli vanha ja kauhean sairaan näköinen, mutta mulle se kelpas oikein hyvin.

Me kuljettiin yhdessä pitkin jokivarsia, kyliä ja kaupunkeja. Ei koskaan oltu pitkään yhdessä paikassa. Näin me vaellettiin kahdestaan sodan loppuun asti. Silloin mä olin jo sen verran kykenevä, että aloin tehdä kaikenlaista pikkujobia. Olin alle kymmenen, mutta jo kohta kova työmies. Mä pidin meidät leivässä, kun isä oli jo täysin voimaton. Kävelläkään ei enää oikein jaksanut.

Sitten tuli se päivä, kun isä sano, että hänen on tunnustettava mulle yksi asia. Mä siihen, että älä isä turhia. Tämä, että pakko on sanoa ennen kuin kuolee. Ja sitten isä sano, että oli poiminut mut mukaansa Mohovskin kylän sontatunkiolta. Että se oli menettänyt pommituksissa muijansa ja kolme lastaan. Mä siihen, että lepää rauhassa ukkokulta. Kyllähän mä muistan kaiken. Muistan sotatunkion ja äidin kivisen rinnan. Se yritti vielä sanoa jotakin, mutta viikate heilahti ennen. Niin kuoli isäukko. Mä hautasin sen metsään, ison kuusen juurelle ja jatkoin matkaa. Joskus sitten saavuin Dubrovkaan. Siellä menin naimisiin ja meille synty viis poikaa. Mutta se on jotakin aivan muuta eikä kuulu enää tähän tarinaan.