Mä olin valtion hommissa kaksitoista vuotta. Pahinta siinä ei ollut nälkä eikä jano vaan se, että joku oli aina olkapään takana kurkkimassa, vieressä seisomassa tai kurottamassa pöydän yli. Siellä oli yksi Miska. Mä ystävystyin, jos sitä sanaa voi tässä yhteydessä käyttää, sen kanssa, vaikka mä en koskaan sanonut sille sanaakaan. Kävi sitten näin, että yhtenä keväisenä aamuyönä Miska kuoli. Mä kysyin pomolta, että jospa pääsisin saattomieheksi sen viimeiselle matkalle. Ei käy, se sano, säännöt eivät sellaista salli.

Seisoin ruokalan kulmalla surkeana ja katselin, kun Miskaa vietiin. Siinä oli puhtaanvalkoinen hevonen, jonka kankut olivat paskan kovettamat ja se veti tuttua kärryä perässään. Kärryssä oli lautalaatikko, jossa Miska makasi. Sitten oli pitkät suitset, jotka alkoivat hevosen päitsistä ja päätyivät juron hevosmiehen käsiin. Tämä käveli jonkun matkaa kärryjen perässä hitaasti ja jotenkin arvokkaasti. Ja lempeän huhtikuun aurinko hohti Miskan ja koko lakeuden yli.