Mulla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä sen asian kanssa, mutta yks päivä vain huomasin, että olin kahden lapsen isä. En mä siitä vaimosta, mutta ne lapset. Niissä oli elämä. Tuli viisi lisää ja sitten vielä kuopus. Vaimo lähti mun kännejä pakoon Armeniaan, vaikka mä olen hyvä mies ennenkaikkea kännissä.

Mä jäin lasten kanssa, mutta pian mä huomasin, ettei siinä lastenkodissa mies voinut edes kännätä rauhassa. Kauhea kiljunta ja meteli yötä päivää. Ja mitä vielä, kun vanhimman likan maha alkoi kummasti pyöristyä, niin mä nousin junaan ja jäin vasta Permissä pois. Sinne jäin heittelehtimään kohtalon leikkikaluna.

Viime vuonna kuulin täysin sattumalta, että hyvin olivat pärjänneet. Likka oli pitänyt huolta omastansa ja niistä muista. Vain pari oli kuollut ja yksi oli hakattu rammaksi.