Oli syyskuu ja kaalinpäiden korjuunaika. Isoäiti lähetti sähkösanoman, että tyttökulta tule auttamaan. Hänellä on tuhat ja yksi vaivaa eivätkä kaalinpäät tahdo enää nousta maasta. Minä rautatieasemalle. Lippuja ei ole ja junat on täynnä, sanoi Ilja Petrovits Dedjulin. Minä, että tässä olisi penisilliinikuuri, hieman vanhentunut, mutta toimii kyllä. Siihen Ilja-setä, että aina yksi piljetti löytyy ja niin nousin junaan. Lonksuttelin kaksi päivää ennen kuin olin isoäidin aluekeskuksen asemalla. Siitä vielä bussilla muutama tunti ja perillä oltiin. Nostin kaalinpäät, syötin isoäidille koivunkuorijauhetta, voitelin selän pippuribalsamilla, annoin valeriaanaa päivin illoin, hieroin jalat ja kädet.

Yhtenä päivänä lähdin kolhoosin puffevettiin herkuttelemaan. Matkalla sinne tämä tolvana tuli vastaan. Toljotti minua kuin uutta puimuria ja kiiruhti lehmiensä perään. Viikon päästä sama musikka seisoi isoäidin pihalla ja tramppasi edestakaisin. Isoäiti kyselemään, että mitä tuo kolhoosin pölvästi täällä tekee?

Pövästi käveli keskipäivään asti. Minä sitten annoin lopulta periksi ja menin, että mitä on asiaa. Tämä että hän ei ole nukkunut sen jälkeen, kun minut näki. Että hulluksi tulee, jos ei selvyyttä saa. Minä, että mennään tuonne ojanpenkereelle. Kävelimme peräkkäin pihlajan taakse ja istuuduimme sinne heinikkoon. Piilossa olimme kaikelta. Onko mitään, se pässinpää kysyi. Minä, että on. Se puristi minut itseään vasten ja puhalsi kevyesti nenääni. Aviomies ja kolme lasta on kaupungissa. Ei uuhen nussija sitä säikkynyt vaan työntyi minuun hellästi ja kuiskasi: ” Ei mitään hätää. Jos äijäs ei puhetta usko niin minä laitan sen lihoiksi.”