Kolmea päivää ennen uudenvuoden juhlaa äiti sanoi, että nyt loppuu laiskottelu ja vetelehtiminen metroaseman liepeillä. Hän sanoi karkottavansa minut heti vuoden alussa maalle mummolaan. Syvälle Venäjän ytimeen. Minä en jäänyt odottamaan vuoden vaihdetta vaan pakkasin saman tien reppuuni villasukat ja pelikortit ja paiskasin oven perässäni kiinni. Hyvästi äiti ja te muut! Juoksin yksitoista kerrosta alas kadulle. Hyvästi surkea talo ja koko lähiö läävä! Hyppäsin ensimmäiseen loskaiseen raitiovaunuun. Nyt mennään!

Ratikka keinui eteenpäin ja kiihdytti heti risteyksen jälkeen. Se huojui ja heittelehti kiskoilla niin, että painauduin jonkun ison naisen läskejä vasten. Vihmova räntäsade ui ikkunalasiin ja heitteli märkää lunta jalankulkijoiden kasvoihin. Koko lähiö upposi räntäsateen synkkään hämärään.

Leningradin rautatieasemalla sain odottaa kolme tuntia ennen kuin juna saapui lähtöraiteelle. Juoksin sisään vaunun kuumaan lämpöön. Heitin repun tavarahyllylle ja juoksin käytävään. Seisoin ikkunan edessä ja katselin kuinka ihmiset raahasivat valtavia tavarakassejaan sisään junaan. Paksusti pynttäytynyt nainen huiskutti kättään. Kuuli kalahdus ja kilahdus, veturin epätoivoinen parahdus jossakin hämäryydessä, sitä seurasi vaunun ensimmäinen nykäys ja niin jäivät taakse asemalaiturin hämyisät valot. Kiipesin tavarahyllylle ja hautasin kasvoni karvalakkiini. Kuuntelin tuulen ärjyntää tuulettimessa, vieraiden ihmisten puheen laulua. Junan vauhti kasvoi, tuuditti minut syvään ja rauhalliseen uneen. Unessakin minulla oli vain yksi ajatus: Moskovaan en palaa enää koskaan.