Elokuussa neljäkymmentäyksi Slonimiassa, pahimman kaaoksen vielä jatkuessa, everstiluutnantti Jerofejev, joka oli panssariprikaatimme johtaja, ehdotti minulle, kun haavoittunut olin, että minut vietäisiin kenttäsairaalaan. Siellä minut paikattaisiin ja sitten menisin vaimon luo lepäämään muutamaksi viikoksi. Terveenä voisin palata eturintamalle. Minä sanoin hänelle, että sen kaltaiseen isänmaan petturuuteen hän ei voi minua pakottaa. Everstiluutnantti katsoi minua kummissaan, ilmeisesti puntaroiden olenko menettänyt järkeni. Lopulta hän kuiskasi:” Kuinka vain prikaatin tiedustelupataljoonan agitaattori haluaa.”

Pioneerijoukkojen kersantti Sinjavski kaatoi ampumahaavaani paloöljyä ja sitoi haavan. Kipu oli rautainen, mutta minä ajattelin, että isänmaani ja Stalin puolesta olin valmis suuriin kärsimyksiin. Olin valmis uhraamaan oman henkeni kommunismin, Venäjän kansan ja sen valoisan tulevaisuuden eteen, jos Pyhä Venäjä niin tahtoo.

Ja niin taistelin eturintamalla läpi kaikki sodan kauhun vuodet.

Minä olen rauhanmies, mutta isänmaanpetturuutta en kestä. En ole tappaja-ainesta, mutta sodassa on pakko tappaa, olipa kyseessä oma tai vihollinen.

Vihollisen ampuminen on helpompaa. Tarkoitan tietysti vihollissotilasta, joka taistelee sinun kanssa täysin tasa-arvoisessa tilanteessa. Molemmilla on kylmä ja nälkä, molemmat ovat väsyneitä ja katkeria, molemmat haluaisivat vain rauhaa ja kodin lämpöä.

Pelkurin tappaminenkin sujuu. Minä vihaan pelkureita, jotka pakenevat silloin kun Isänmaa heitä eniten tarvitsee. Sotilaita, jotka ovat jääneet kiinni minuutensa niin voimakkaasti, että unohtavat yhteisen hyvän. Ajattelevat itsekkäästi, että heillä on oikeus pelätä ja paeta pakokauhun vallassa etulinjasta. Siihen heillä ei todellakaan ole mitään oikeutta ja sellaisia olen ampunut. Epäröimättä ja katumatta jälkeenpäin.

Vaikeinta on tappaa kuolettavasti haavoittunut toveri, joka kituu tuskissa ja rukoilee sinulta armolaukausta. Siinä sotilaan veri punnitaan. Tuhlatako luoti toveriinsa vai säästääkö sekin vihollista varten.

Sota oli tällaiselle miehelle kuin minä hyvin raskas koulu. Minä vihaan sotaa, mutta veljet, kun Isänmaa tarvitsee teitä, älkää epäröikö vaan ylpeänä menkää ja puolustakaa maatanne. Isienne maata. Ikuista Venäjää.