Oli heinäkuun viides. Olimme menossa yövuoroon. Minä ja Ludmila. Kävelimme käsikynkässä, niin kuin tapana on, lähimmältä bussipysäkiltä kapeaa puistopolkua pitkin kohti puuvillatehtaan rautaportteja. Siinä polun varrella oli kaksi vanhaa vaahteraa, joita usein ihailimme. Ne olivat niin korkeita, että ne kasvoivat melkein taivaaseen kiinni. Kun olimme vaahteroiden kohdalla, näin vain veitsen vilahduksen, en muuta. Samassa tunsin kirpeän viillon kaulallani ja menetin tajuntani.

Heräsin sairaalassa kahta viikkoa myöhemmin. Kosketin kaulaani, mutta en löytänyt sitä. Kipua en tuntenut. Kysyin, missä Ludmila on. Kuulin äidin äänen, joka sanoi, että Ludmila on kuollut, mutta Luoja, sinä selvisit.