Minä asuin mieheni ja tyttäreni kanssa läpikulkuhuoneessa Neuvostokatu kuudessakymmenessä kahdeksassa. Samassa huoneistossa asui tämä entinen suuruus ja silloinen lutikka. Minä sanoin miehelleni, että miten ihminen voi vajota noin alas. Ei kampaa hiuksiakaan kunnolla. Hän oli joskus ollut kaunis nainen. Sen saattoi nähdä jos tarkkaan katsoi. Ensin ajattelin, että säälistä säästän hänet. Mitä iloa tuollaisen itikan tappamisesta kenellekään olisi. Asustelimme siinä eikä hän tuottanut minkäänlaista harmia. Siivosti eli ja oli. Ei ääntäkään päästänyt ja hiipi kuin mikäkin hiirulainen. Tyttö kysyi saisiko käydä naisen luona. Annoin luvan, koska halusin nähdä. mitä nainen oikein tytölle puhelee. Satuja kertoili, tavallisia venäläisiä kansansatuja. Minä näin että tyttö piti naisesta kovasti. Minä kun en osannut satuilla enkä muutakaan. Näin elimme muutaman vuoden. Sitten eräänä päivänä, kun tulin töistä kotiin, näin, että nainen halasi pikkutyttöäni oikein hellästi.

Heti seuraavana aamuna menin ilmiantotoimistoon ja kerroin tästä naisesta. Kahta viikkoa myöhemmin hänet haettiin keskellä yötä. Minä katsoin rappukäytävän ikkunasta, kuinka häntä vietiin. Tämä käveli kuin lammas teurastajansa perässä suoraan kuolemaa kohti.