Se oli saanut tavallisen neljänkymmenenviiden vuoden tuomion ties mistä. Oli kärsinyt siitä kolmekymmentäkaksi vuotta, kun tämä tapahtui. Minä tein silloin päivävuoroa ja istuin lämpimässä toimistossa kaukana metsätyömaa-alueelta. Kello oli suunnilleen kaksi, kun toimistoon juoksi sisään Jegor Rubinstein, työkunnan johtaja, sellainen syyntakeellinen murhaaja. Se pyysi minua lähtemään mukaansa, sillä ”metsässä tapahtuu sellaista, joka tietää huomenna hirttäjäisiä.” Rubinstein oli selvästi innoissaan. Minua puistatti, sillä minähän olen kuitenkin ihminen. Otin kaksi verikoiraa mukaani niin kuin tapana oli. Ajattelin, että kyse on karkuyrityksestä tai tappelusta.

Kaukaa aukean reunalta näin, että metsään oli sytytetty nuotio. Se oli ehdottomasti kiellettyä. Savu nousi paksuna kohti hyistä taivasta. Jegor kiiruhti edelläni ja sen silmät kiiluivat villeinä. Koirat alkoivat haukkua heti, kun ne haistoivat vangin hajun. Komensin niitä olemaan hiljaa, mutta ne eivät totelleet. Siitä tiesin, että jotakin erikoisempaa on nyt meneillään.

Hiljensin askeleitani ja otin ladatun naganin käteeni. Olin valmis ampumaan heti. Nuotion ympärillä kyyhötteli koko työprikaati, arviolta kaksisataa miestä. Ne seisoivat ja katselivat nuotioon päin, kaikki paikalleen jähmettyneinä. Menin lähemmäksi ja vangit siirtyivät syrjään, jättäen minulle ja koirille leveän kulkuväylän. Ja siinä se oli. Alaston, kauttaaltaan tatuoitu vanha mies makasi teräslevyn päälle sidottuna. Teräslevy oli nostettu roihuavan nuotion päälle. Ahnaat liekit nuolivat jo puoliksi käristynyttä ruumista. Menin lähemmäksi, koska halusin nähdä oliko vankivanhus vielä hengissä. Ei ollut. Onneksi. Meni vielä hetki ennen kuin ymmärsin katsoa ympärilleni. Vähän kauempana makasi läjä vanginvartijoita. Ne näyttivät karrelle poltetuilta ihmisenirvikuvilta. Vasta silloin hätäännyin niin, että laskin alleni.