Pikku Galina sairastui. Piti saada lääkettä. Kiersin kaikki apteekit, mutta mistään en saanut. Naapuri sanoi, että hänellä on yksi sukulainen, joka asuu Omskissa. Sieltä voisi löytyä. Lähetimme sähkösanoman ja reilun viikon päästä oveen kolkutettiin. Siellä seisoi vanhus pusseineen ja ojensi purkin pillereitä. Minä niitä kaatamaan kuumehoureessa kipristelevän pikku Galinan suuhun. Ei auttanut. Kuume ei laskenut. Työpaikan kirjanpitäjä sanoi, että jos lääkkeet eivät auta niin sitten tarvitaan piikkejä. Siis tarvitaan piikkejä, ajattelin ja tunkeuduin naapuriin. Onko teillä tietoa? Ei ollut, mutta neuvoivat b-rappusen kolmanteen. Siellä asui likinäköinen vanhus, joka laahasi jalkoja perässään. Hän tiesi. Stalinkatu kuutosen kolmosrakennuksessa, asunnossa kaksikymmentäyksi asui kaupungin paras sairaanhoitaja, jolta saattoi saada. Minä tietysti kiiruhdin heti sinne. Ei ollut kotona. Jäin oven taakse odottelemaan. Tuli puolelta öin sukuloimasta. Minä kertomaan hädissäni, että tyttö kuolee. Tämä että ei hätää, hän hakee piikin peilikaapista ja valkoisen takin komerosta. Sitten mentiin. Pikku Galina houraili hikisenä vuoteessaan. Sairaanhoitaja iski piikin pieneen pyllyyn eikä halunnut palkaksi muuta kuin kolme tuoretta munaa. Lupasi tulla vielä uudelleen ja tulikin. Monta kertaa. Sillä kohta pikku Galina taas sairastui.