Heräsin ennen auringonnousua ja sytytin hellaan valkean. Pian huoneessa tuntuikin soma lämpö ja ajattelin levähtää vielä hetkisen ennen kuin lähden hengittämään ja elämään tasaisesti keväistä talvipäivää. Tasaisesti ja rauhallisesti niin kuin aina.

Kun olin kellahtanut vuoteeseen, joku alkoi vimmatusti hakata oveen. Menin avaamaan ja siellä seisoi sisko ja huusi hädissään, että ukko tekee kuolemaa. Minä puin päälleni ja ryntäsin hänen mukaansa. Juoksimme kaksi korttelinmatkaa ja kun saavuimme ukon hetekan viereen näin, että se oli kuollut. Lakanat olivat veressä ja peittokin.

Sisko siitä itkemään ja minä laittamaan ruumista kuntoon. Yritin hätistellä lapsia kauemmaksi, mutta nehän halusivat nähdä kaiken. Nähköön! Ei niitä voi ikuisesti elämältä ja kuolemalta suojella. Ruumis oli vielä lämmin, joten sain sen laitettua ennen kuin aurinko ehti nousta. Sanoin siskolle, että menee Alueneuvostonvirastonkuolonasiainkeskustoimistoon ja täyttää siellä kaikki kaavakkeet, ettei tule mitään sanomista jälkeenpäin. Ei aikonut mennä, joten sekin tehtävä tipahti minun syliini.

Juoksin aamun vaimean punaisessa sarastuksessa toimistoon, mutta sehän oli kiinni. Oven edessä sentään oli Mamja Gulikovna, joka heilutteli varpuluutaansa. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut ja hän lupasi täyttää kaikki kaavakkeet. Annoin hänelle pussillisen arvokkaita aprikooseja, jotka olin napannut siskon hyllyltä aikeissa sujauttaa ne virkailijalle. Mamja innostui niin aprikooseista, että lupasi solmia paperikukkaseppeleenkin ukon arkun päälle.

Kiiruhdin kotiin. Ajattelin, että nyt levähdän. Laitoin lisää tikkuoksia hellanuuniin ja kaadoin kiehuvaa vettä teekannuun. Kohta nauttisin teetä kaikessa hiljaisuudessa.

Jo kuului kadulta kauhea huuto: ” Maahan!”. Minä juoksin ikkunaan ja näin kuinka vankikolonna makasi jäisellä kadulla. Piruparat mustissa repaleissa ja vartijat kunnon lammasnahkaturkeissaan. Piilouduin ikkunaverhon taakse ja katselin alas kadulle. Yksi vartija irvisteli, piruparoilla ei ollut ilmettä ollenkaan. Olivat rakentaneet kaupunginlaidalle leiriä jo kaksi vuotta. Nyt se oli siis valmis ja tässä saapuivat paikan ensimmäiset vangit.

Kaadoin teetä kuppiin ja ajattelin, että nyt elämä asettuu aloilleen. Vilkaisin kattoon ja sieltä tuprusi savua. En ollut haistanut mitään. Ryntäsin yläkertaan. Ryskytin Ninja Zdravomyslovan ovea. Savua tuli jo oven karmistakin. Luoja nähköön, sehän tukehtuu savuun. Huusin: ”Tulipalo, tulipalo ” Pian koko rappukäytävä oli täynnä väkeä ja Kolja mursi kirveellä oven auki. Siellä kytevän olkipatjan päällä istuskeli pahasti palanut Ninja mummo, sammunut Belomorkanal- papirossi kädessään.

Naiset tukahduttivat matolla tulen ja joku tajusi avata tuuletusikkunan. Kääräisin mummelin huopaan niin kuin minulle on opetettu ja Sergei Ivanov lähti kantamaan pientä ja laihaa Ninja-mummoa kuin vauvaa poliklinikalle. Pari muuta joutoäijää työntyi mukaan, viimeisenä lampsi Lev, viilaajan jälkeenjäänyt, mutta kiltti aikamiespoika.

Minä takaisin kotiini, pesin nokiset käteni ja istahdin teetä juomaan. Tee oli ehtinyt jäähtyä ja kaadoin kupposeen kiehuvaa vettä. Aurinko savusi idässä niin kirkkaana, että siristelin silmiä. Kyllä kaunis on maa, ajattelin ja nautin yhden pienen siemauksen kupposesta.

Kovaäänisestä, jollainen siihen aikaan oli kiinnitettynä jokaisen huoneen seinään, alkoi saman tien kuulua kummaa rahinaa. Koskaan aikaisemmin kovaääninen ei ollut itsestään ruvennut rapisemaan. Nousin tuolilta oikein seisomaan ja aloin tuijottaa sitä. Mitä se meinasi? Pian kuului sellainen miehenääni, joka ei tiennyt hyvää. Se oli liian rauhallinen ja verkkainen. Minua kylmäsi ja kouraisi. Liekö maailma räjähtänyt? Vaiko pyhä munkki Akvaaum palannut omiansa hakemaan? Jäin seisomaan paikalleni. Lopulta tuli se varsinainen sanoma.

Stalin on kuollut.