Olin kahdeksantoista. Seisoin panssarivaunun sisällä ja tunsin olevani yhtä sen kanssa. Minusta tuntui, että me rynnimme hurjaa vauhtia eteenpäin, vaikka tiesin, että etenimme äärimmäisen hitaasti. Minä ja se olimme osana valtavaa muodostelmaa, joka lipui Voiton päivänä Punaisen torin halki. Jevgeni Andrejevits Luninin ohjasi vaunua, minä olin alhaalla enkä nähnyt mitään. En nähnyt, mutta tunsin kaiken sitäkin voimakkaammin. Etenimme kohti Mausoleumin koroketta, missä henkilö no 1 seisoi ja odotti meitä. Käteni vapisivat, otsalleni tirahti kuuma hiki. Lähestyimme hitaasti, mutta varmasti häntä. Vielä sata metriä, vielä seitsemänkymmentä, viisikymmentä. Tunsin koko olemuksellani, koko tiiviillä, nuorella kehollani panssarivaununi läpi Johtajan lämpimän ja kaikki ymmärtävän, viisaan katseen. Silloin minua ei enää mikään voinut pidättää. Pomppasin ohjaamoon, tönäisin Jevgeni Andrejevits Luninin syrjään, avasin vaunun luukun ja huusin niin lujaa kuin jaksoin: Eläköön Stalin!”. Heilutin kättäni vimmatusti Mausoleumin suuntaan ja kiljuin riemusta kuin villiintynyt konekivääri. En ehtinyt siinä kauaa hirnua, kun tarkka-ampujan luoti lävisti pääni ja lyyhistyin kuumaa, sakeaa, nuorta verta pulputen järkyttyneen toverini Jevgeni Andrejevits Luninin päälle. Onneksi panssarivaununi oli itseohjautuva, eikä tämä episodi aiheuttanut minkäänlaista yleistä hämminkiä eikä muodostelmaan syntynyt kuin sentin hetkellinen vääristymä.