Meillä oli yksi pieni huone valtavassa kommunalkassa Lenininkatu viidessäkymmenessäkahdeksassa. Valtava tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että oli yhdeksänhuonetta peräjälkeen ja jokaisen huoneen välissä kaksoisovet. Ensimmäiset kahdeksan olivat siis läpikulkuhuoneita, paitsi se viimeinen, jossa asui joku kirjuri perheineen. Me asuimme koko komeuden palvelijanhuoneessa, jossa oli asuinpinta-alaa kuutisen neliömetriä. Nyt varmaan ihmettelette ketkä me. Isoäiti, äiti, isä, sisko ja minä.

Kun valmistuin instituutista, oli aika lähteä omille teille. Koska en ollut mennyt naimisiin, oli keksittävä jotakin muuta. Muutin Galka-tädin luokse, koska hän asui yksin viiden neliön huoneessa Stalininkatu kolmessakymmenessäneljässä. Siellä oli vielä kauheampaa kuin kotona. Täti lääkitsi itseään hapankaalivalkosipuli sekoitteella sekä sisäisesti että ulkoisesti. Koko huone haisi niin, ettei siellä voinut hengittää. Menin Aljoshan luokse Molotovinkatu kuutoseen ja jäin sinne. Hän on lapsuudenystäviäni, joka on perinyt isoäitinsä valtaaman komeron erään kotiseutumuseon eteisestä. Komero oli tietysti pieni, mutta siinä oli jopa soma ikkuna. Ehdimme nauttia yhdessä komeron kodikkuudesta pari kuukautta, ennen kuin Aljoshan pikkuserkku perheineen valtasi komeron. Nyt meitä oli kaksi asunnotonta. Aljosha ja minä.

Päätimme hankkiutua sellaisen naisen seuraan, jolla on kämppä, vaikka sinällään hameenhelmat eivät meitä juurikaan inspiroineet. Löysimme kirjastosta Tsunjan, joka lupasi majoittaa meidät metallurgian instituutin asuntolan boksiinsa. Väärensimme propuskat ja kaikki lutviutui suotuisaan suuntaan. Ostimme pukkisängytkin ja asettelimme ne Tsunjan vaatekaapin taakse. Me elelimme leppoisasti kuin lihat vartaassa. Minä, Aljosha ja Tsunja.

Sitten yhtenä iltana Tsunja toi Mishan iltateelle ja seuraavalla viikolla saimme lähteä. Misha sisään ja me ulos. Taas guljailimme pitkin leveitä katuja ja etsimme paikkaa mihin voisimme levittää pukkisänkymme. Suoritimme monta rankanpuoleista tiedusteluretkeä ennen kuin löysimme Sasenkan. Ikävä ilmeinen, äreä luukasa, mutta asui sentään oikeassa huoneessa Berijankatu kuudessakymmenessäkahdeksassa. Puhelimme kauniisti, kannoimme konvehteja ja nuukahtaneita neilikoita. Lopulta Sasenka avasi sydämensä. Hän halusi Aljoshan- ei minua. Aljosha ei olisi ajanut minua pois, mutta häneltä ei kysytty. Jouduin siis yksin kadulle. Jossakin vaiheessa sain loukon Mikojaninkatu kahdestatoista, vuotta myöhemmin Jakolevinkatu viitosesta ja mitä sitten. En enää muista, mutta nyt kuljeskelen taas vailla asuinpinta-alaa.

Siispä rakkaat toverit, jos joku teistä tietää tai sattuu kuulemaan vapaasta nurkkauksesta niin tässä tarjoutuu vuokralaiseksi, ahkera ja luotettava kaasuturbiini-insinööri, jolla on kultaiset kädet ja sielu yhtä puhdas kuin Pushkinilla.